Tuusulan itsenäistyminen

Lue Tuusulan kappelin synnystä...

Saadakseen kappeliseurakunnalle oman papin, ratsumestari Stålhane oli huomauttanut jo kesällä 1643 piispa Rothoviukselle, että Tuusulan kylässä oli pappilaksi sopivaa autiota kruunun maata. Huhtikuussa 1644 ratsumestari rohkeni ehdottaa piispalle Tuusulan kappeliseurakunnan muodostamista omaksi seurakunnakseen. Piispa ei kuitenkaan uskaltanut kajota emäseurakuntien taloudelliseen pohjaan ja niin asia jäi siltä erää. Emäseurakuntien kirkkoherrat tekivät kuitenkin töitä Tuusulan itsenäistymisen hyväksi laiminlyödessään velvollisuuksiaan kappelilaisia kohtaan.

Viipurin piispa puuttuu asioihin

Vuonna 1648 Keski-Uusimaa siirrettiin Viipurin hiippakunnan yhteyteen. Maaliskuussa 1649 Sipooseen tekemänsä tarkastusmatkan yhteydessä piispa Petrus Bjugg määräsi kappelin talonpojat maksamaan kappalaisenveroa herra Johannekselle siihen saakka, kunnes hänelle löytyisi uusi virkapaikka tai ”saataisiin korkean esivallan ratkaisu asiaan”; ilmeisesti Tuusulan kappelin olemassaolo oli pidetty väliaikaisena ratkaisuna ja nyt tuo ratkaisu oli kyseenalaistettu.

Piispa Bjugg kielsi Tuusulan kappalaista yllyttämästä talonpoikiaan kirkkoherroja vastaan ja samalla hän määräsi, että herra Johanneksen on pidettävä jumalanpalvelukset aina silloin, kun kirkkoherrat eivät tulleet sitä pitämään.

Kirje kuningatar Kristiinalle

Samoihin aikoihin herra Johannes lähetti valituskirjeen itse kuningatar Kristiinalle, jossa hän kertoi muun muassa, että Viipurin hiippakuntaan siirtymisen myötä ne kylät, jotka Turun piispa oli määrännyt kappeliin kuuluviksi, olivat vastahakoisia suorittamaan velvollisuuksia, jotka olivat tarpeen kappelin ja pappilan rakentamiseksi sekä pappinsa elättämiseksi. Kirjeen seurauksena kuningatar määräsi piispa Bjuggin pitämään tarkastuksen, jotta varmistuttaisiin Turun piispan määräyksien noudattamisesta.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi ratsumestari Stålhanen ja piispa Bjuggin välinen kirjeenvaihto. Piispa Bjugg halusi – Turun piispan tavoin – pitää vanhoja kivikirkkoja ylläpitävät emäseurakunnat vahvoina. Ratsumestari Stålhana puolestaan todisteli, että Tuusulan kappelin itsenäistymisestä huolimatta ne heikentyisivät vain vähän. Piispa Bjugg teki tarkastusmatkansa Tuusulan kappeliin helmikuussa 1653 ja matkan aikana tuli esille monta epäkohtaa, jotka enimmäkseen liittyivät siihen, että kappeliin määrätyt kylät eivät tahtoneet maksaa kaikkia kappelin kuluja eivätkä emäseurakunnat puolestaan olleet hoitaneet kaikkia velvollisuuksiaan. Näiltä oli jääneet viiniviljat ja viinit toimittamatta sekä jumalanpalvelukset pitämättä – talonpoikien maksamat kymmenykset olivat kyllä kelvanneet!

Viipurin piispa itsenäistää Tuusulan

Piispa Bjugg oli hankalassa välikädessä. Toisaalta Kuningatar Kristiinan kirje pakotti hänet pysymään Turun piispan antamissa määräyksissä, toisaalta häntä arvelutti Tuusulan seurakunnan itsenäistyminen, sillä silloin kivikirkkojaan ylläpitävät emäseurakunnat heikentyisivät. Vielä vuoden 1653 lopulla kypsyi päätös, jonka mukaan Tuusulan kappelista tuli itsenäinen seurakunta ja Johanneksesta sen kirkkoherra. Piispa Bjuggin päätöksessä nousee esille kielikysymys: Tuusulan kappelin alueella asui lähinnä suomenkielisiä kun taas emäseurakunnissa ruotsinkielisiä.

Erikoista on, että Tuusulan kappelin talonpojilla säilyi velvollisuus osallistua puolella osuudella Sipoon ja Helsingin pitäjän kivikirkkojen korjaukseen. Tämä määräys toistui myös holhoojahallituksen antamassa väliaikaisessa vahvistuskirjeessä vuonna 1668.

Ruotsinkylä kantona kaskessa

Piispa Bjuggin päätös sai aikaan valituskierteen. Kolme ruotsinkyläläistä talonpoikaa ja hyryläläinen kestikievarinpitäjä ilmoittivat vuoden 1654 talvikäräjillä halunsa pysyä Helsingin pitäjäläisinä, koska olivat ruotsinkielisiä. Toisaalta Helsingin pitäjän asukkaat valittivat samana vuonna sekä kuninkaalle että tuomiokapitulille, että eivät pystyneet pitämään kunnossa kirkkoaan ja pappilaansa sen jälkeen, kun 171 taloa oli erotettu Espooseen, Helsinkiin, Nurmijärveen ja Tuusulaan; viimeksi mainittuun vieläpä vastoin tahtoaan.

Viipurin tuomiokapitulin päätöksestä huolimatta Helsingin pitäjän kirkkoherra piti Ruotsinkylää oman seurakuntansa yhteydessä. Tämä antoi Tuusulan kirkkoherralle aiheen valittaa maaherralle köyhyyttään. Niinpä maaherra Ernst Johan Creutz antoi loppuvuonna 1654 julistuksen, jossa ruotsinkyläläiset pakotettiin maksamaan lainmukaiset maksut Tuusulan kirkkoherralle ja Helsingin pitäjän kirkkoherra luopumaan ruotsinkyläläisten kymmenyksistä. Kun seuraavanakin vuonna sekä piispa että maaherra antoivat määräyksiä, joissa oli tulkinnan varaa, kävi niin, että maaherra Aksel Stålarm joutui vielä vuonna 1669 tekemään asiasta päätöksen. Oli käynyt ilmi, että edelleenkin ruotsinkyläläiset olivat maksaneet kymmenyksensä Helsingin pitäjään ja nyt maaherra päätti, että vuoden 1670 alusta ruotsinkyläläisten oli maksettava kymmenyksensä ja muut maksunsa Tuusulan kirkkoherralle ja tunnustettava hänet pastorikseen.

Vuosien 1655 ja 1669 välillä on kuitenkin peräti 14 vuoden pituinen jakso, jona aikana ruotsinkyläläiset maksoivat veronsa Helsingin pitäjään ilman, että asiasta olisi nostettu meteliä. Historiankirjoittajien mielestä tämä on merkki siitä, että tuusulalaiset eivät oikeastaan halunneetkaan ruotsinkielisiä ruotsinkyläläisiä seurakuntaansa. Mutta nyt oli pakko ja näyttää siltä, että käänne tapahtui juuri 1670-luvulla: vuonna 1677 alkavassa Tuusulan haudattujen luettelossa on heti alussa kolme ruotsinkyläläistä.

Jälkinäytökset

Asia ei kuitenkaan vielä jäänyt tähän, sillä vuoden 1680 valtiopäivillä käsiteltiin kaksi asiaan kuuluvaa valitusta. Helsingin pitäjän asukkaat valittivat emäkirkon ylläpidon raskautta ja mm. sitä, että vain ruotsia ymmärtävät ruotsinkyläläiset oli pakotettu Tuusulan seurakuntaan, jossa saarnattiin vain suomeksi. Toisaalta Sipoon kirkkojerra Andreas Streng valitteli Tuusulan erottamisesta aiheutuneita toimeentulovaikeuksiaan. Hän saikin verohelpotusta.

Lähteet: Suur-Tuusulan historia 1, s. 331-336 ja 342-346.